Karsi, hidasta, muuta, muutu.

IMG_3198 IMG_3216Kirjoitin viime syksynä uupumuksestani, joka vyöryikin sitten melkoisella voimalla pahemmaksi. Juuri nyt taaksepäin ajatellessa, koko syksy on mielessäni yhtä paksua, harmaata puuroa, josta en oikeastaan muista montaakaan asiaa. Olen myös pyöritellyt mielessäni, kannattaako uupumuksesta ja ahdistuksesta kirjoittaa ja saako se minut näyttämään heikolta ja epäonnistuneelta. Kirjoitan, koska se tuntuu oikealta.

Lokakuussa ahdistus ja pelkokohtaukset alkoivat olla niin pahoja, että linnoittauduin kotiin ja vietin pitkiä aikoja sohvalla peiton ja koirien alla seinää tuijottaen, nukkuen, itkien ja peläten. Tsemppasin hulluna lasten kanssa aina viikon ja kun tuli perjantai ja lapset menivät isänsä luo, romahdin mytyksi.

Luin juuri jostain, että kun ihmisellä on akuutti kriisitilanne, lakkaa järjellä ajatteleminen. Totta. Menin tunteen ja primitiivisten vaistojen sekä velvollisuudentunteen voimalla eteenpäin. Hoidin eläimet ja ajattelin, että ne ansaitsisivat paremman kodin, koska olen niin vajavainen ja pystyn huolehtimaan vain jokaisen perustarpeista. Olin valmis luopumaan jokaisesta. Ajattelin, että lapseni kärsivät valtavasti, koska olen tsemppaamisestani huolimatta aina väsynyt ja kireä ja rahaton. Ajattelin etten selviä talostani, veloistani, arjestani ylipäätään. Työnsin kaikki ihmiset kauemmaksi, myös kaikkein rakkaimmat, sillä ajattelin, että kukaan ei jaksa kuunnella tai auttaa, koska jokaisella on omatkin murheet hoidettavana. Mainitsin joskus ääneen olevani lopen uupunut, mutta koska minä en ole se joka oikeasti uupuu, tunsin itseni typeräksi marisijaksi. Lisäksi ajattelin, että itsepä olen elämäni tällaiseen solmuun saattanut. Olen epäonnistunut ihmisenä, puolisona, yrittäjänä, äitinä ja kokonaan.

Unihäiriöni pahenivat entisestään, ja nukuin katkonaisesti muutaman tunnin yössä. Poukkoilin, panikoin, sekoilin ja jossain vaiheessa aamuyöllä siirryin sohvalle torkkumaan. Univaje pahentaa kaikkea ja aiheuttaa aistiharhoja. Oikeastaan vasta kehoni pettäminen sai minut oikeasti hätääntymään. Olin fyysisestikin niin lopussa, että portaiden nouseminen ja pihan poikki käveleminen olivat valtavia saavutuksia. Sydämeni hakkasi epätahtia, ja pulssi huiteli liian korkealla aamusta iltaan. Verensokeri heitteli miten sattuu ja päänsärky piinasi päivittäin. Aloin pelätä kaupassa käymistä ja kaikkea ihmisten ilmoilla liikkumista. Pelkäsin nukahtavani rattiin ja pelkäsin kasvoni tunnistavia, tuijottavia ihmisiä. Hyperventilaatio- ja paniikkikohtaukset alkoivat ilmestyä varoittamatta.

Sitten tapahtui kaksi asiaa.

1. Kauas työntämäni rakas ilmoitti tekstiviestillä (koska en vastannut puhelimeen) tulevansa hoitamaan minua ja eläimiä, halusin tai en. Ja tuli.

2. Syöpäkontrollissa avauduin lääkärille, joka passitti minut pikalähetteellä psykiatrian polille.

Tunsin oloni alkoholistiksi, joka lopulta myöntää itselleen olevansa alkoholisti. Nolotti puhua ja kertoa. Nolotti olla heikko. Opettelin ja opettelen molempia. Kotona olen saanut osakseni sellaista huolenpitoa ja rakkautta, jollaista en ole koskaan kokenut. Olen opetellut luottamaan, ottamaan vastaan ja hyväksymään. Terveudenhuollon puolella olen saanut (kerrankin ja vihdoinkin) apua, ymmärrystä, hoitoa, neuvoja ja tukea. Helpottavinta oli, kun lääkäri sanoi, että ” Ei sinulla selvästikään mitään mielen sairautta ole, vaan vakava uupumus”. En siis ole hullu, vaan olen käyttänyt voimavarani loppuun jo ajat sitten, vähän niinkuin ihmiskunta on vuosittain käyttänyt maapallon luonnonvarat jo lokakuussa ja sitten mennään jollain, mitä ei oikeasti edes ole.

Nyt, kohta kolme kuukautta myöhemmin en ole kokenut ihmeparantumista, mutta arvelen selvinneeni pahimman yli ja olevani nyt matkalla kohti kokonaisempaa, eheämpää minää. Vasta ihan siinä lähtöviivalla, mutta matkalla kuitenkin.

Edessä on terapiaa ja asioiden opettelemista uusiksi. Toimintamallien ja omien roolien muokkaamista. Hitaita prosesseja jokainen.

Olen aloittanut uuden opettelun laittamalla arkeni uuteen järjestykseen. Teen töitä vain joka toinen viikko, ja silloinkin laatimani lukujärjestyksen mukaan. Jätän työt työhuoneelle, enkä vie niitä illalla mukanani kotiin. Kotona olen läsnä rakkaimmilleni ja itselleni. Hoidan ja lääkitsen kehoani sisäisesti. Keskityn päivittäin tekemään vähemmän, karsimaan ja hidastamaan. Huomaamaan oleellisen. Jättämään muun ulkopuolelle. Opettelen antamaan itselleni luvan levätä. Ilman lepoa ei ole luovuutta.

Kompastelen ja takkuilen jatkuvasti. Otan takapakkia eteenpäin suuntautuneiden askelten perään. Siinäkin on hyväksymistä. Tahtotila minulla kuitenkin on, ja se on vahva.

Koitan myös jakaa kaiken oppimani, josko siitä vaikka olisi apua jollekin toiselle sinnikkäälle, joka ei anna itselleen lupaa olla lopussa.

(Hetken ajattelin, etten sittenkään julkaise tätä tekstiä, mutta teen sen kuitenkin. Koska opettelen, koska muutun.)

47 kommenttia artikkeliin ”Karsi, hidasta, muuta, muutu.

  1. Omasta pohjakosketuksestani on reilu vuosi aikaa. Oma elämä oli siinä katastrofin vaiheessa, että päätin etten enää pelkää mennä pohjalle, ei ollut enää mitään menetettävää. Sitten siellä pohjalla ei ollutkaan pelkäämäni pimeys ja yksinäisyys vaan rakkaus ja kiitollisuus. On ollut vaikeaa senkin jälkeen, todella vaikeaa, mutta rakkaus ja kiitollisuus eivät enää ole minua jättäneet.
    Kiitos tosi paljon, että kirjoitit, näistä tuntemuksista ei voi puhua liikaa. Olet varmasti oikealla tiellä, se on rankkaa, mutta sillä tiellä ollessa, sen tien löydyttyä, ei enää tulisi mieleenkään kääntyä takaisin.

  2. Rohkea avautuminen ja hyvä kun kirjoitit! Uskon että tästä on varmasti apua jollekin toiselle joka taistelee samojen asioiden kanssa.
    Toivotan sinulle valoisaa jatkoa ja voimia tulevaan. Varmasti saat voimasi takaisin ja elämän rullaamaan paremmin! Iso hali ja hymy vielä kaupanpäälle!!!

  3. Voi miten hieno kirjoitus, jälleen kerran. Tiedän, ettei auta tippaakaan, mutta lähetän silti terveisiä samasta pitkästä jamasta. Monesti itsekin miettineenä, voiko tätä ja tuota blogissa julkaista. Kirjoittaminen on kuitenkin auttanut paljon, joten ilman muuta voi ja saa.

    Toivon Sinulle niin paljon kaikkea parempaa, ettet arvaakaan.

    Terkuin jo kauemmin seuraillut vakkarilukija

  4. Hyvä että rohkenit julkaista tekstin, hyvä niin sulle kuin meille sen lukeville ja asiaa ajatteleville. Jokainen kompuroi, mutta onnistujat nousevat aina takaisin ylös. Nautinnollista toipumista!

  5. Rohkea kirjoitus. On vaikeaa myöntää itselleen, että kaikkeen ei yksin pysty. Vahvan ihmisen malli on syvällä. Kirjoituksestasi on apua monille, myös minulle. Kiitos Anu <3 ja iloa elämääsi.

  6. Ihanaa, että täällä blogimaailmassa löytyy sinun kaltaisiasi rohkeita, jotka uskaltavat kirjoittaa avoimesti vaikeistakin asioista.
    Voimia ja onnea toipumiseen! Otahan iisisti ja ole armollinen itsellesi!

  7. Kiitos avoimesta ja rohkeasta tekstistäsi. Maailmassa pitäisi olla enemmän sinunlaisiasi aitoja ihania ihmisiä. Uskon että kirjoituksesi saa paljon hyvää aikaan. Kirjoitus laittaa ajattelemaan omia läheisiään ja omaa hyvinvointiaan, joka suorituskeskeisessä yhteiskunnassa jää mukamas tärkeimpien asioiden vuoksi toiselle sijalle. Muuttumis- ja muuttamisprosessi ei aina mene kuin Strömsössä, mutta ylä- ja alamäkien kautta tie vie perille. Aina ei tarvii jaksaa. Tsemppiä ja jaksamista sinulle.

  8. Kiitos Anu tästä kirjoituksesta! Olet herkkä, rohkea, aito ihminen :-) Vaali tuota herkkyyttäsi. Itsekin käyn läpi elämässäni samanlaista vaihetta. Opettelen asettamaan rajoja, vaalimaan todellisia tarpeitani, ottamaan myös vastaan enkä aina vaan ammentamaan itsestäni muille. Ei tapahdu hetkessä, tulee olemaan omalla kohdallani varmaankin sellainen elämänmittainen tehtävä. Tämä teksti on antanut minulle vuosien saatossa voimaa:

    Roadmaps.
    Jotka tulevat suorinta tietä,
    saapuvat tyhjin taskuin.
    Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
    tulevat säihkyvin silmin,
    polvet ruvella,
    outoja hedelmiä hauraassa säkissään
    Niin se ystäväni on, niin se on,
    että eksymättä
    et löydä perille
    (Tommy Tabermann)

  9. Hyvä, kun kirjoitit ja kirjoitat. Ihanaa, että olet noin rohkea ja kerrot aidosti myös vaikeista asioista. Se ihan oikeasti auttaa meitä lukijoita ja toivottavasti ehkä sinua itseäsikin. Voimia elämäntielle, oman näköisellesi polulle!

  10. Kiitos ja tsemppiä. Itse rankan syksyn ja jouluisen pakkosänkyloman jälkeen opettelen minäkin nyt tuntemaan omat rajani. Suorittaja-minä saa nyt istua alas ja jättää kotityöt seuraavalle päivälle, jos väsyttää. Se on jännä kuinka pitkälle kroppa jaksaa vaikka pää alkaa pettää, ja kuinka helskutin vahva se oma tahto on siinä vaiheessa kun pitää omaa elämäntapaansa muuttaa. Pitää vain muistaa että mitään ei tapahdu päivässä eikä viikossa, vaan pikku hiljaa. Käydä hiljaista taistelua pään sisällä tahdon ja järjen kanssa. Eikä miettiä mitä muut ajattelee tai mitä muut minulta odottaa. Kyllä me tästä! =) Jatka samaa elämäntapaasi minkä tiedät sinulle sopivan. Itselläni on hieman samantapaiset haaveet. Ehkä minäkin löydän oman Rönnin joku päivä!

  11. Kiitos, kun kirjoitit! Uuumuksesta kirjoittaminen on hyvin rohkeaa. Toivon runsaasti voimauttavaa, hyväksyvää ja kärsivällistä matkaa täydellisen epätäydellisenä kaikkinensa.

  12. Voih! Tunnistan itseni jokaisesta sanasta. Siitä on kymmenen vuotta aikaa. Minut raahattiin väkisin lääkärille. Aloitin toipumisen siitä, että opettelin kävelemään hitaasti. Ihmettelin terapeutille, että miten? Hän ohjasi minut kadulle ja käski seurata vanhusta, ohi ei saanut mennä. Sillä tavalla opettelin hitautta, muuta en toipumisesta muistakaan. Mutta, tänään. Olen syvästi kiitollinen tuosta romahduksesta. Se opetti niin paljon, ettei mikään. Ja uskon vahvasti, että se annetaan lahjaksi, koska olen seurannut vierestä tuttavia, jotka vain tarpovat suossa kymmeniä vuosia. Aivan siinä uupumisen rajalla, mutta tuo romahduksen antama kasvu, rauha ja jonkinlainen uudesti syntyminen on jäänyt kokematta. Ja myönnän, että olen nähnyt, että sinä uuvut. Olen toivonut että saisit sen lahjan. Ja usko vaan, tulee päivä jolloin osaat olla siitä kiitollinen ja tiedät miksi sen pitikin mennä niin. Ei se vielä tule, eikä ensi vuonnakaan, mutta tulee. Silloin näet maailman uusien kirkkaampien lasien läpi ja tunnistat uupumismerkit jo ihan vähästä. Silloin osaa levätä, vaikka ei yhtään huvittaisi. Keho muuttuu aika herkäksi ja antaa merkkejä. Kyllä sinä toivut!

  13. Hei Anu,

    Sinulla on ollut vaiheikas ja tapahtumarikas elämä, joka näyttää nyt kääntöpuolensa uupumuksena. Nykymaailmassa yhä useamman leipä on hyvin pieninä palasina maailmalla. Kun siihen yhdistyvät kunnianhimoiset ja intohimoiset tavoitteet saada yhtä jos toista aikaan, käy se pitkässä juoksussa loputtoman raskaaksi. Pakka on tuolloin pystyttävä laittamaan uusiksi. Helppoa se ei ole. Elämän yksinkertaistaminen tuo vapautta ja mielenrauhaa, mutta ilman rahaa sitä on vaikea järjestää. Kunhan sinä Anu pääset pahimman ylitse, uskon sinun viisaana ihmisenä onnistuvan rakentamaan itsellesi harmonisen elämän ja onneliisen tulevaisuuden. Aloittamasi kuvataideopinnot ovat varmasti osaltaan portti uuteen elämänvaiheeseen. Keskitä nyt voimavarasi itsesi kuntouttamiseen ja muista vanha sanonta ”Mikä hätä meillä on tässä valmiissa maailmassa”.

  14. ”Pidän elämästä. Olen kyllä joskus ollut pohjattoman masentunut ja epätoivoinen, mutta kaiken senkin jälkeen olen edelleen varma siitä, että on suurenmoista elää.” Agatha Christie

    Sinä selviät tästäkin! <3

  15. Heippa Anu! Iso Kiitos kun jaat vaikeita asioita täällä. Voimia, voimia, iloa ja valoa elämääsi. Asioilla on tapana järjestyä tavalla tai toisella, mutta yleensä parhain päin, näin toivon.

  16. Oli rohkeasti ja hienosti tehty, että uskalsit julkaista tämän kirjoituksen. Olen täsmälleen samassa tilanteessa ja vaiheessa kanssasi ainoastaan sillä erotuksella, etten toimi yrittäjänä. Sinnittelin pitkään pahan olon, unihäiriöiden ja alakuloisuuden kanssa, kunnes lopulta kehoni alkoi lähettää sellaisia merkkejä, että oli pakko pysähtyä. Mainitsemasi paniikkihäiriöt, univaikeudet, sydämentykytykset ja pelkotilat tulivat osaksi minunkin arkeani, koska en osannut enkä halunnut myöntää väsymystäni ja heikkouttani aiemmin. Kiltiltä kaikista muista huolehtivasta ja työnsä aina kunnialla hoitaneesta naisesta tuli pahoinvoiva, tärisevä mytty. Onneksi työterveyshuolto ja mahtava psykologi astuivat apuun ja nyt opettelen kahden kuukauden sairasloman jälkeen uutta tapaa olla, tehdä töitä ja jäsentää elämää terapian avulla. Uskon, että sinullekin sanat tunnollisuus, syyllisyys, riittämättömyys ovat liian tuttuja. Joudumme nyt molemmat opettelemaan sitä, että olemme ihan hyviä juuri tällaisina, epätäydellisinä itsenämme ja että pelkkä oleminen ilman tekemistä riittää. Olen kirjoittanut muistikirjaani seuraavan lauseen: ”Oleminen ilman tekemistä on oman sisäisen äänen kunnioittamista ja kuuntelemista.” Toisen tärkeän voimalauseen lausui ystäväni ja se kuuluu näin: ”Joskus riittää, että on ja sydän lyö. Se riittää.” Kovasti tsemppiä Anu, olet hieno ihminen ja olet toiminut jo pitkään inspiraationa minulle ja muille ihmisille. Laita ihmeessä sähköpostia jos kaipaat vertaistukea tai haluat muuten vaan jutella. Muista, ettet ole yksin ja että heikkouden tunnustaminen ääneen on rohkean ja aidon ihmisen merkki. Halit <3

  17. Yksi löytämäni, suuri ja voimaannuttava kysymys on ollut: – Kenelle teen asioita? Luova työtä tekevä, sosiaalinen ja asioiden jakamisesta innostuva käsityöläinen lipsahtaa helposti elämäntapaan, jossa hän tekee asioita muille, muiden ilahduttamiseksi ja innostamiseksi. Yksityisyys alkaa kadota, lopulta tiskitkin laittaa koneeseen somefiiliksissä. Se kuluttaa. Olen iloinen siitä, että olet löytämässä myös hiljaisuuden ja yksityisyyden, vaikka päivityksesi ovat vuosien ajan innostaneet kanssakulkijoita ja olleet siis kovin tärkeitä. Loppujen lopuksi, ilman itsekkyyden häivää, on kuitenkin niin, että oma minä on tärkein ja ensisijaisesti hoidettavin, muut tulevat vasta sitten ja heidät pystyy huomioimaan sitä paremmin, mitä paremmin itse voi. Siispä, pidä toi!

  18. Voi Anu, sinä selviät kyllä, eikä kiirettä ole. Ihania, viisaita kommentteja olet saanutkin, sinua kannatellaan. <3

  19. Hei Anu! Olen monesti jo halunnut jättää viestiä ja kiittää tämän nykyisen blogisi riisutusta rehellisyydestä. Olen seurannut aikaisempia blogejasi ja pitänyt tyylistäsi kirjoittaa ja sisustaa, mutta jokin suorittamisen maku tai ajatus siitä, että näyttäähän tämä hyvältä lukijan silmissä on mielestäni paistanut läpi. Löytämäni Anu ja talo on toisenlainen, parempi. Muutosprosessin on voinut aistia teksteistäsi, sellaisen ’tämmöinen minä vain olen, ottakaa tai jättäkää, prkl’ asenteen. Se on kiinnostavaa, inhimillistä ja suunnattoman rohkeaa. Elämä ei ole kiiltokuvaa, ei meistä kenellekään, ja teet naisen työn uskaltaessasi kertoa omasta uupumuksestasi. Lämmin rutistus ja monta tsemppiajatusta pitkäaikaiselta lukijaltasi!

  20. Tämä kirjoitus on todistus voimasta, järjestä ja vahvuudesta. Kiitos. Jos nyt ei tunnu siltä, niin kohta se korjaantuu. Pohjalta ei kirjoiteta tälläista. Olet jo ylittänyt rajan. Nousukiito on alkanut. Kohta kirkastuu. Kohta tuntuu taas vahvalta. Vahvemmalta kuin ennen. kkk

  21. Anu, jo kun pystyt avautumaan ja kertomaan tilanteestasi on loistava asia. Paraneminen on alkanut. Olet vahva nainen! Selviät tästäkin! En sinua henkilökohtaisesti tunne, mutta blogejasi pitkään seuranneena luulen tietäväni että sinä jaksat ja pystyt. Ajan kuluessa näämme ja saamme lukea entistä vahvemmasta, itsensä löytäneenstä upeasta Anusta. Onnea matkallesi.

  22. Moikka! Voi kuulostaa ilkeältä (takaan, että se ei ole tarkoitus), mutta minä olin jollain lailla helpottunut kun luin tämän kirjoituksesi. Olen ollut aika ajoin sinulle kateellinen valtavasta energiamäärästäsi ja siitä, kuinka paljon saat kaikkea aikaan. Kuinka pystyt tekemään kymmentä asiaa rinnakkain ja vaikuttamaan koko ajan siltä, kuin kaikki sujuisi kuin leikki. Olen ajatellut, että olen itse pelkkä mitättömyys, kun en saa puoliakaan aikaiseksi siitä mitä sinä saat. Ethän loukkaannu, mutta kun luin uupumuksestasi, osasin jollain lailla aikaisempaa armollisemmin arvioida itseäni: tämä riittää. Vähän kieroutunut ajatuksenkulku, mutta tämä reaktio minussa syntyi.
    Kaikkea hyvää kevääseesi Anu, malttia ja armollisuutta.

    • No en loukkaannu :D
      Minä oikeasti olen nopea ja aikaansaava, sille en voi mitään, mutta eikö olekin hyvä että supersuorittajallakin tulee lopulta raja vastaan. Ja juuri siksi kirjoitan asiasta ja sanon sen ääneen. Luonteeni on sellainen, että haluaisin täysillä tarttua kaikkeen uuteen, hetipaikalla ja nyt. Kai sen takiakin, että pelkään kuolevani ennen kuin ehdin kaiken mitä haluaisin… Opettelen kuitenkin hidastamaan ja kulkemaan metsäpolkujapitkin moottoritieta kaahaamisen sijaan.

  23. Hyvä! Sairauden myöntäminen on paranemisen alku. Tunnistan tuon nopean ja aikaansaavan ihmisen, jonka on vaikea tajuta, milloin omat rajat on jo ylitetty. En pidä sitä välttämättä negatiiviskaikuisena ”suorittamisena” , minkäs sille mahtaa että ideoita, visioita ja toteuttamiskykyjä on! Ihminen, joka on ”pienenä pudonnut spiidipataan” ei oikein koe olevansa elossa ellei tekeillä ole sataa eri projektia. Ei sen tarvitse olla mitään moniselitteistä miellyttämisenhalua, suorittamispakkoa tai pakenemista – se voi olla niin palkitsevaa, että vauhdista on vaikea luopua. On opeteltava uskomaan oman kroppansa heikkojakin ääniä ja opittava sanomaan itselleen pystysuora ja tiukka ”EI!”.

    Mulle ei riittänyt syöpä, piti vielä sairastua äänisairauteen ennenkuin opin. Mutta johan on akka oppinut ottamaan vähän rennommin ;-)

  24. Pöh. painoin enteriä liian aikaisin. Piti vielä kiittää ja lähettää lämpimät tervehtymistoivotukset sinulle! Kesää kohti! Eikö sekin ole hyvä, että uskaltaessaan olla heikko, löytää tukevat läheiset?

  25. Ihana teksti vaikken tietysti uupumusta sinulle toivoisi. Hyvä kun haet ja saat apua ja rakkautta. Kaikki eivät niitä jaksa tai pysty hakemaan. Voimia taipaleelle! <3 <3

  26. Uupumisesta voi alkaa uusi, parempi elämä. Vahva ja innostunut ihminen tulee vauhtisokeaksi, eikä enää tajua omaa tilaansa. Itsekin paahdoin kaasu pohjassa moottoritietä ja vasta kun bensa loppui ymmärsin ajaa syrjään ja jatkaa jalan metsäpolkuja kierrellen ja kaarrellen. Kesti aika kauan, että mieli hiljeni jalkojen tahtiin. Enää en koskaan palaa moottoritielle, elämä on liian lyhyt, ei ole aikaa kiirehtiä.

  27. Ikäni puolesta voisin olla äitisi. Olen jo vuosia ihmetellyt, miten nykyajan nuoret naiset vaativat itseltään paljon. Ajatellut jopa, että näin tulee Sinullekkin käymään. Kauhistellut jokapäiväisen elämäsi työn määrää ja haasteita. Monia niistä voisit karsia, esim. vähentää eläinten määrää. Kuulostaa kovalta, mutta ajattele sitäkin puolta. Terapiassa olet varmaan kuullut terapeutinkin suulla, että muutaman vuoden aikana olet kokenut niin paljon vaikeita asioita,,eroja, vakavan sairauden ja muuta, mitä voi vain aavistella, ettei romahduksesi ole mikään ihme.

    Hyvä, että olet nyt osannut ottaa avun vastaan, ei tarvitse olla kympin tyttö! Toipumisesi tulee toden näköisesti kestämään yhtä kauan kuin olet polttanut kynttilääsi molemmista päistä. Sen jälkeen olet paljon viisaampi ja armollisempi itseäsi kohtaan. Jälkeenpäin olet kiitollinen tästä vaiheesta elämässäsi. Toivotan lempeitä hetkiä Sinulle ja katraallesi Juicen runon sanoin:

    Katson meren aaltoineen
    Tuoksut aamuun heräävän
    Linnut päälle jyrkänteen
    Lentoon lempeään

    Terveisin mumma

  28. Hienoa Anu, että haet apua! Ja näistä asioista pitää puhua; hiljaa uupuneita on paljon. Itse vaikeasta masennuksesta toipuvana osaan aavistaa mitä käyt läpi. Voimia!

  29. Ihailtavaa rohkeutta tuo, kun uskallat kertoa noin arasta asiasta.

    Kaikkea hyvää sinulle, ja ihanaa kevään odotusta!

  30. Eksyin tänään ensimmäistä kertaa sivuillesi ja päädyin lukemaan tämän tekstin. Kiitos Anu, kun jaoit kanssamme kokemuksesi ja uskalsit olla rohkea! Kunnioitan suuresti kaikkia niitä ihmisiä, jotka uskaltavat olla avoimia ja kertoa omista asioistaan julkisesti. Helppoa se ei ole, eikä kaikki ymmärrä miksi asioita pitäisi jakaa. Helposti sitä myös leimautuu jakamiensa asioiden myötä…
    Me ihmiset kuitenkin kaipaamme kovasti vertaistukea, tiedon siitä, että emme ole yksin asioidemme kanssa. Tiedon siitä, että joku toinenkin on mahdollisesti kokenut saman ja ymmärtää mitä käymme läpi, jos kukaan muu lähellä oleva ei sitä ymmärrä. Monesti tuntuu siltä, että me suomalaiset emme uskalla vieläkään olla tarpeeksi rohkeita avataksemme suutamme ja kertoa ikävistä asioista. Tuntuu, kuin meidän pitäisi elää kulissien takana, piilossa, ja näyttää vain ne hyvät ja positiiviset asiat.

    Olen itse elänyt vuosia stressin kanssa. Takana on aika jolloin silloisen elämäntilanteen myötä stressi voimistui niin pahaksi, että en itsekään edes tajunnut olevani huonossa kunnossa. 10 vuotta yrittäjän elämää takana, joista 6 vuotta on mennyt laman kourissa. Helppoa ei ole ollut… Periksi en kuitenkaan ole antanut. Viimeisen vuoden aikana olen yrittänyt opetella olemaan itselleni armollinen. Sitä opettelen edelleen!

    Voimia ja kaikkea hyvää sinulle. Ja ennen kaikkea aurinkoa elämääsi! :)

  31. Kuulehan nyt tarkasti: et ole epäonnistunut. Et ihmisenä, puolisona, yrittäjänä, äitinä etkä missään muussakaan kategoriassa. Näyttää ennemminkin siltä, että olet poikkeuksellisen onnistunut. Onnistunuthan ei ole sama kuin jatkuvasti menestyvävä ja rikas (mikä on hyvä pitää mielessä ihan itsekin…)

    Vaikeuksia sinulle on varmaan kasaantunut ja vielä vaikea sairauskin, ei ihme että olet uupunut, mutta ei se ole epäonnistumisen merkki.

    Jatka tätä blogia (vain silloin kuin tuntuu, että jaksat), se tuottaa iloa lukijoillesi, toivottavasti sinulle itsellesikin. Eläinjuttuja odottelen aina erityisesti.

  32. Kiitos tästä kirjoituksestasi. Vasta löysin tämän blogisi ja todella ahmin tekstejäsi. Minä olen lähes 40v. ja uupumuksen takia pohjalla jossa en uskonut koskaan olevani. Ensimmäinen ajatus lääkäristä tullessani oli: miten tästä voi selvitä? Minulla on pitkä matka edessä enkä tiedä osaanko ottaa edes sitä ensimmäistä askelta. Olet Anu rohkea, upea, voimakas ja rehellinen nainen. Ihailen sinua,olet aito roolimalli. Toivon sinulle kaikkea hyvää toipumiseesi ja ihanan rikkaaseen elämääsi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s